Banana bread ja muita amerikkalaisia ihanuuksia

Olen toivottoman rakastunut amerikkalaisiin herkkuihin. Ehkäpä yksi syy ihastukseeni on nostalgia, tiedä häntä, mutta jokatapauksessa mieleni aina kääntyy amerikkalaisten herkkujen pariin ja foodnetworkin reseptitaivaaseen. Sieltä tälläkin kertaa kaivelin mukavan yksinkertaisen banaanileipäohjeen, kun viikko sitten ostetun banaanitertun jäänteet uhkasivat päätyä roskakorin pohjalle. Banaanileipähän on ihanalla tavalla herkullinen makea leipä, joka Suomessa auttamatta nimettäisiin kakuksi ja nautittaisiin kahvileipänä. Vaan ei Pohjois-Amerikassa, jossa leipä on nimenomaan leipä siinä mielessä, että monet sipaisevat viipaleen päälle voita ja nauttivat herkun osana aamiaista. Kukin herkutelkoon tyylillään, mutta suokaa itsellenne pieni hemmotteluhetki ja maistakaa tätä voin kera... tai sitten herkullisella kuorrutuksella kruunattuna!

5 dl vehnäjauhoja tai himpun verran vajaa...
1 tl soodaa
1 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria
1 tl suolaa
2 kananmunaa
2,5 dl sokeria, laitoin puolet fariinisokeria
4 hyvin kypsää banaania
1,25 dl öljyä
1 tl kanelia

(n. 1,5 dl saksan-, pekaani- tai macadamiapähkinöitä)

Yhdistä jauhot ja nostatusaineet. Vatkaa munat ja sokeri vaahdoksi ja lisää vaahtoon öljy, soseutetut banaanit ja kaneli. Lisää jauhoseos kolmessa erässä varovasti sekoittaen. Lopuksi sekoita mukaan pähkinät. Kaada taikina kahteen leipävuokaan ja paista 170 asteessa n. 1 tunti.

Kuorrutus:
200 g maustamatonta tuorejuustoa
2,5 dl tomusokeria
2 tl vaniljasokeria
1/2 sitruunan mehu

Sekoita ainekset keskenään ja kuorruta jäähtyneet leivät. Puolita tietenkin ohje, jos haluat kuorruttaa vain toisen leivistä.



Kaksitoista ja puoli vuotta sitten maistoin elämäni ensimmäisen kerran maapähkinävoipiirasta (mikä nimihirviö suomeksi, mielessäni tämä on aina ollut ja tulee aina olemaan peanut butter pie), ja minut oli hurmattu loppuiäkseni. Kuitenkin vasta nyt, kaksitoista ja puoli vuotta myöhemmin, elämäni 31. vuotena sain reseptin käsiini ja rohkaistuin soveltamaan jenkkireseptiä suomalaisiin oloihin. Herkku tuli popsittua parempiin suihin ennen kuin ehdin ajatella kuvan ottamista, joten kuva päivittyy tänne sitten jokin toinen kerta - toivottavasti kuitenkin vielä tämän vuoden aikana.

Peanut butter pie

Pohja:
150g Digestive-keksejä
65 g voita

Täyte:
115 g tuorejuustoa
1,25 dl maapähkinävoita
1,25 dl maitoa
2,5 dl tomusokeria
1,2 dl kuohukermaa
1 rkl vettä
1 liivatelehti

Laita liivatelehti likoamaan kylmään veteen.

Murskaa keksit ja sekoita voisulan kanssa. Painele muruseos 20-24cm halkaisijaltaan olevaan (irtopohja)vuokaan ja nosta vuoka jääkaappiin täytteen tekemisen ajaksi.

Vatkaa kerma vaahdoksi. Sekoita tuorejuusto, maapähkinävoi, maito ja tomusokeri hyvin sekaisin. Liuota liivatelehti tilkaan kuumaa vettä ja lisää hiukan jäähtyneenä seokseen. Kääntele lopuksi joukkoon kermavaahto. Kaada täyte vuokaan ja laita vuoka pakastimeen ainakin muutamaksi tunniksi, mielellään yön yli. Ota piiras sulamaan puoli tuntia ennen tarjoilua. Piiraan tulee olla ihanan viileää suuhun mennessään!

Oh spring where art thou?

Ädilläni siellä kaukana kukkivat jo narsissit. Minä vasta pohdin, uskaltaisinko ostaa narsisseja ja istuttaa ne ruukkuun parvekkeelle. Murattiani katselen joka päivä ja tuumin, josko sitä voisi jo kohta alkaa totuttamaan ulkoilmaan taas. Ja sitten katsahdan ikkunastani ulos. Lunta sataa. Taivas on harmaa. Äitini täällä lähellä lähettää kuvan lumimieheksi joutuneesta isästäni. Kalenteri kertoo maaliskuun olevan jo yli puolenvälin. Minä haluan muuttaa vähintään Keski-Eurooppaan!



Ja sitten vielä tämä ikuinen talven ja kevään välinen kädenvääntö. Aurinko kurkistaa ja lämmittää - ähäkutti pakkasta puskee! Vesi valuu iloisesti liplattaen räystäitä alas - haa minä liukastuin muhkuraiseen peilijäähän heti ovesta ulos astuttuani! Taivas kiitää huikean sinisenä ja hevonen allani nauttii ulkoilusta - hei luulitko että taivaasta loppui lumi?

Amerikkalainen aamiainen

Huh, aika tosiaan rientää. Vastahan minä tänne keittiöstäni kertoilin, ja nyt on kuitenkin jo yli viikko siitä mukamas vierähtänyt. Tätä vauhtia en taida kovinkaan montaa tapausta elämäni 31. vuodesta ehtiä täällä kertoilla.

Yksi syy merkintöjen viivästymiseen oli ehkäpä viikonloppuvieraat, joiden seurasta nautimme tässä taannoin. Vierailu antoi myös hyvän syyn kokkailla aamupalaksi vähän jotain extraa. Olen jo pidemmän aikaa haaveillut isosta brunssista, joten lauantaiaamun herkut olivat hyvää harjoitusta. Pöydästämme löytyi banaanimuffinseja (myöskin sen verran amerikkalaisia, että parhaalta ne minun mielestäni maistuivat voilla sipaistuina...) ja mustikkapannukakkuja vaahterasiirapilla, joka tosin tällä kertaa oli suoraan New Yorkista meille saapunutta feikkisiirappia, mutta kerrassaan loistavaa herkkua pannukakkujen kanssa. Ja oikea tapahan on uittaa - siis lähes hukuttaa - pannukakkuset siirappiin, mmmm.


Ainoa ongelma haavebrunssini suhteen on vain se, etten ikinä jaksaisi syödä kaikkea sitä mitä mielikuvitukseni eteeni loihtii. Suolaisia ja makeita munffinseja, pannukakkuja siirapilla, kananmunia ja pekonia, croissanteja voilla ja marmeladilla, itsetehtyä smoothieta, rahkaa, rapeakuorisia sämpylöitä... uhuh. Onko minulla kohtalotovereita? Entä mitä teidän unelmabrunssiinne kuuluisi?

Tässäpä vielä pannukakkujen resepti, Pirkka-lehdestä lähes tarkalleen noudatettuna. Ja vinkkinä sanottakoon, että taikinan voi tehdä jo illalla jääkaappiin, niin sitten ei aamulla muuta kuin kahvi porisemaan ja pannukakkuja paistelemaan!

Mustikkapannukakut

3 kananmunaa
2 dl maitoa
1 prk kermaviiliä (tai 2 dl maustamatonta jugurttia tai piimää)
1/2 dl öljyä
3 rkl sitruunamehua (+ 1 tl kuorta, mutta yleensä käytän vain mehua, muuten sitruuna puskee vähän liikaa päälle mielestäni)
5 dl vehnäjauhoja
3 rkl sokeria
1 tl leivinjauhetta
1 tl soodaa
3/4 tl suolaa
2 dl mustikoita

Sekoita kuivat aineet keskenään, vatkaa toisaalla nesteet ja kananmunat sekaisin. Yhdistä seokset keskenään ja lisää lopuksi mieluusti jäiset mustikat. Sulaneilla taikinasta tulee vähän sinisempi vain... Paista öljyssä miedolla lämmöllä.

Huom! Käytä ihmeessä lettupannua, jos sellainen kotoa löytyy. Minä en valitettavasti ole saanut ylemmältä taholta vielää lupaa pannun ostoon. Mitähän tässä veikkaisin, monestiko taikina pitänee vielä vääntää, kunnes lupa heltiää?

Keittiö kohenee

Minun pitää ilmi selvästi harjoitella valokuvauksen jaloa taitoa, mutta kun mies on hienoine koneineen ja ohjelmineen ties missä, täytyy tyytyä omiin tekeleisiin.

Tarkoitukseni oli siis kertoa, että olen saanut kaksi uutta täydennystä keittiööni:

1. Kaapiston päältä alas kohti työtason ja kaapin välitilaa ryöppyää ihana herttalyhty, joka toivottavasti vielä vähän tuuhenee matkan varrella, tai sitten täytyy hommata toinen sille kaveriksi.





2. Olen aina inhonnut tiskiaineputeloita, ja varsinkaan meiltä toiselta kun ne ei oikein muista mennä käytön jälkeen piiloon, sain luvan investoida tähän virtaviivaiseen pumppupulloon:

Pohjois-Carolinan rannat

Ihan pakko on laittaa tänne muutama kuva tammikuisen Ameriikan-matkani yhdestä kohokohdasta, eli vierailusta amerikkalaisen perheeni uudessa kodissa Pohjois-Carolinassa. Jälleennäkeminen oli ihana, mutta samalla myös karusti todellisuuteen herättävä: 12 vuotta on todellakin pitkä aika.

Jotenkin sitä on niin läheisesti kiinni omassa elämässään, että ihan kuin omaa ulkoista vanhenemistaan ei oikein huomaa muuten kuin vanhoja valokuvia vertailemalla, jokapäiväinen elämä isoinekin tapahtumineen kutistuu päässäni vain muutamaan hetkeen. Mihin katosivat lukion kaksi viimeistä vuotta? Missä vaiheessa oikein valmistuinkaan yliopistosta? Menikö opinnoissa todellakin seitsemän vuotta? Eihän viisi vuotta ole vielä aika eikä mikään avioliitossa?





Ja kuitenkin... 12 vuotta ei ole vain silmänräpäys. Amerikkalaiset vanhempani ovat eläneet lähes yhtä pitkän ajan uudessa elämäntilanteessaan kuin silloin, kun olin osa heidän perhettään Pennsylvaniassa. Heidän tyttärensä on muuttunut teinitytöstä kokeneeksi opettajattareksi. He ovat niin tuttuja, ja kuitenkin 12 vuotta näkyy heidän olemuksessaan, kuuluu heidän puheessaan. Mitä minussa näkyy, mitä puheessani kuuluu? Olisiko vihdoinkin aika ymmärtää, että olen kasvanut aikuiseksi? Ja kuitenkin mietin, missä menee se aikuisen tylsyyden ja nuoruuden huimapäisyyden raja, jonka toiselle puolelle en ikinä halua lopullisesti astua?

A shopaholic - me?

Olen tainnut blogini määrittelyssä luvata postailla jotain shoppailuun ja matkaluun liittyvää, joten taidan aloittaa aihepiirien käsittelyn näin yhteis-postauksella. Tammikuinen Yhdysvaltojen matkani kun jotenkin toi shoppailijan minusta esiin ihan uudella tavalla...

En nimittäin pidä itseäni oikein shoppailuihmisenä. Jatkuva kaupoissa kiertely on minusta usein väsyttävää, en tahdo millään löytää mitään itselleni sopivaa (mummini sanoin: "sellaista vaatetta ei ole taas tehtykään mitä sulla on mielessäs"), kaikki vähänkin kelvollinen on liian kallista (kyllä, valitettavasti minulla on suht kallis maku), enhän minä nyt toisaalta mitään tarvitse!

Yhdysvallat muutti kaiken, ainakin hetkeksi. Koko syksynä en ollut ostanut vaatteen vaatetta itselleni, sillä säästin tulevaa reissua varten. Siellä se sitten pamahti: Chicagon lähellä oleva outlet, sen viimeinen isojen alennusten päivä, Filene's Basement keskustassa, Victoria's Secret, Macy's ja 21st Century New Yorkissa. Kauniita vaatteita. Minulle sopivia vaatteita. Huimasti alennettuja merkkivaatteita. Ja dollarin kurssi ah niin suosiollinen. Mieheni pyöritteli silmiään muuttuneelle olemukselleni. Ensimmäisen päivän outlet-shoppailun jälkeen Chicagon sänkymme näytti tältä:



Ihan hävettää. Eli on pakko mainita, että osa kasseista sisälsi myös mieheni vaatteita. Sanomattakin lienee selvää, että matkaan tarttui myös uusi matkalaukku. Huoh. Nyt täytyy loppukevät palautua takaisin vanhoihin tottumuksiin. Jos uskallan, postailen jatkossa joitakin otoksia löydöistäni.

Merkkifriikkiydestäni vielä muutama sananen: en tiedä tarkalleen, miksi ns. merkkivaatteet minua niin kovin kiehtovat. Varmasti osittain ihan siitä hupaisasta syystä, että ne tuovat tuulahduksen luksusta, vaikka vain kuinka mitätöntä sellaista, tavalliseen arkeeni. Toisaalta olen jo kauan aikaa sitten todennut väittämän "köyhän ei kannata ostaa halvinta" paikkansapitävyyden. Minä nimittäin kiinnyn vaatteisiin, ja lähes poikkeuksetta pidän niitä kunnes ne kauhtuvat pois tai kyllästyn niihin ja laitan ne pariksi vuodeksi hyllylle odottamaan renesanssia. Vaatekaapistani löytyy tällä hetkellä ainakin yksi 14 vuotta vanha neule ja useita n. 10 vuotta vanhoja vaatekappaleita.Yhtä lukuunottamatta mikään näistä vanhoista vaatteista ei ole siitä kaikkialle levinneestä isosta ja halvahkosta vaateketjusta, sillä ne kaikki ovat menneet hyvin pian rikki tai tosiaankin kauhtuneet kamaliksi. Niinpä olen päättänyt yrittää satsata enemmän vähempään, eli hyvälaatuisiin vaatteisiin silloin, kun ei puhuta perustopeista tai sukkahousuista. En suinkaan väitä, että ns. hyvä merkki on aina yhtä kuin huippulaatu, mutta harvemmin olen joutunut ns. paremman merkkisen vaatteen kestävyyden suhteen pettymään.

Huikean herkullinen tyrnikakku

Sain jo viime vuoden puolella lahjaksi purkillisen tyrnihilloa, ja siitä asti purnukka on seisoskellut jossain kaappini ja tajuntani perillä. Olen aina välillä herännyt miettimään, mitä siitä voisi tehdä, ja viimein sain otettua itseäni niskasta kiinni ja ryhdyttyä tuumasta toimeenkin. Tuloksena oli yksinkertaisesti sanottuna hurmaava makuelämys, jota on vaikea sanoin sen tarkemmin kuvailla. Olen leiponut elämässäni yhtä sun toista, joten mieheni toteamus puhunee puolestaan: "Tämä on varmaan parasta ikiniä sun tekemää kakkua."

Ohje on Kodin Kuvalehdestä, itse asiassa sekoitus kahta eri reseptiä ja vähän omaa sovellusta. Kiilteen korvasin kookoshiutaleilla, kun hilloa oli tosiaan vain se yksi purkillinen. Ohjeesta tulee 10-12 palaa 26-senttisessä vuoassa.


Pohja
225 g RuisDigestive-keksejä
125 g voita tai margariinia

Täyte
5 liivatelehteä
200 g valkosuklaata
4 dl vispikermaa
¾ dl sokeria
2 dl vaniljajogurttia
1 dl kookoshiutaleita
2½ dl sileää tyrnihilloa (esimerkiksi Meritalo)
¾ dl laimennettua sitruunamehua

Kiille
4 liivatelehteä
1 sitruunan mehu
2½ dl sileää tyrnihilloa

Leikkaa 26-senttisen irtopohjavuoan pohjalle leivinpaperi. Voitele pohja ja reunat kevyesti rasvalla.

Laita täytteen liivakot likoamaan runsaaseen kylmään veteen vähintään 10 minuutiksi.
Murskaa keksit hienoksi. Sulata rasva ja sekoita keksimurskan joukkoon. Painele seos kakkupohjaksi vuokaan. Säilytä jääkaapissa kakun tekemisen ajan.

Sulata suklaa joko vesihauteessa tai mikrossa. Sekoita tasaiseksi ja anna jäähtyä hetki.Vatkaa kerma hyvin pehmeäksi vaahdoksi sokerin kanssa. Lisää vaahtoon vatkaimella kevyesti sekoittaen jogurtti, kookoshiutaleet, hillo ja sula suklaa. Kiehauta laimennettu sitruunamehu ja sulata puristellut liivakot nesteeseen. Jäähdytä haaleaksi. Sekoita liivateseos lopuksi kermaseokseen. Kaada täyte vuokaan keksipohjan päälle ja anna hyytyä jääkaapissa vähintään neljä tuntia.

Liota liivakoita kiillettä varten kylmässä vedessä 10 minuuttia. Kiehauta sitruunamehu ja tyrnihillo. Sekoita puristellut liivakot sekaan. Jäähdytä 20 minuuttia. Tarkista maku. Kiille saa olla hieman kirpeän makuinen. Jos seos ehtii hyytyä liikaa, voit notkistaa sen uudelleen kuumentamalla. Kaada kiille hyytyneen kakun päälle ja anna hyytyä vielä jääkaapissa vähintään pari tuntia.

Hauska kuskussalaatti

Punajuuri ja vuohenjuusto ovat hypänneet viimeisen vuoden aikana jatkuvasti silmiini lehtien ja netin ruokareseptien seasta puhumattakaan ravintoloiden ruokalistoista. Onko yhdistelmä kenties uusi trendi, vai vanha liitto, jonka minä raukka äkkäsin vasta nyt? Tosin n. viisi vuotta sitten vuohenjuustoa tuntui olevan joka toisen pihvin päällä ravintoloissa, tai sitten grillatun tomaatin kanssa tarjoiltuna. Ja täytyy myöntää, että minulla vuohenjuuston makuun totutteleminen vei kauan... ja tavallaan se jatkuu edelleen. Minulla oli nimittäin vuohia, kun olin pieni. Yksi pelottava vuohipukki ja muutama lempeäsilmäinen uuhi, jotka sitten aikanaan saivat hellyyttävän suloisia pikkukilejä. Yritin kouluttaa niitä siskoni kanssa koiran korvikkeeksi, mutta harmittavasti ne aina kasvoivat isoksi ja veivät pientä taluttajaa mennessään kovaa kyytiä rinnettä alas. Juuri sillain klassisesti minä maha maata viistäen vuohiparan narunperässä roikkuen. No, yhtä kaikki tarkoitukseni oli vain hienotunteisesti vinkata, että vuohien ominaistuoksut ja niiden syyt ponnahtavat valitettavasti mieleeni vuohenjuustoa syödessäni. Ja tässä kohdin muistettakoon, että suurin osa makuelämyksiä on tuoksuavusteisia, eli en todellakaan niin pieni vuohiani hoitaessani ollut, että...

Mutta siis viikon salaattiini. Päätin tarttua vuohta sarvista ja kokeilla, millainen tuo niin trendikkäältä (tai sitten jo kyllästymiseen asti toistetulta) vaikuttava makuyhdistelmä olisi itse tehtynä (tammikuussa Yhdysvalloissa sitä tulikin Chef and the Farmer -ravintolassa maisteltua). Salaattia lähdin makuyhdistelmällä etsiskelemään, ja Jensenin kiusauksesta löysin tämän salaatin ohjeen. Kuvaa ei nyt valitettavasti ole tekeleestäni esittää, mutta hyvää oli. Tätä kehtaisi tarjota vieraillekin.

Chèvre-punajuuri-kuskussalaatti ainakin 8 hengelle

6 kypsäksi suolatussa vedessä keitettyä punajuurta
1 paketti täysjyväkuskusia kasvisliemessä turvotettuna
1 litra vettä
2 kasvisliemikuutiota tai luomukasvisliemijauhetta
3 paprikaa uunissa paahdettuna
noin 10 cm chèvre-juustoa
1 nippu tai pieni laatikko rukolasalaattia
rasia kirsikkatomaatteja
1 kurkku

Hunajavinegrette:
1 1/2 dl oliiviöljyä
1/2 dl valkoista balsamicoa
3 rkl juoksevaa hunajaa
ripaus suolaa (maustemitallinen)
vastarouhittua mustapippuria
ripaus cayennepippuria

Muut salaattiainekset paitsi punajuuret ja rucola sekoitetaan salaatiksi, joukkoon pyöräytetään hunajavinegrette ja päällimmäiseksi asetellaan isohkot punajuurilohkot. Koristellaan koko komeus rucolalla ja nautitaan.