Kohti kevättä

Eilen kuulin ja näin kardinaalin laulavan ensimmäistä kertaa tänä vuonna. 

Kevät, se tulee sittenkin!

Tänään oli ihana kevättalvinen päivä. 

Kirkas taivas, lämmittävä auringonpaiste, tuuli vain lempeä tuulahdus. 

Hiljalleen sulava lumi ja tippuvat räystäät. Lämpötila nollan tuntumassa. 

Vain hangenkuoret puuttuivat;

kantohanki, 

jota pitkin viilettää yli peltojen, läpi metsiköiden, 

kuin kävelisit vetten päällä, 

omistaisit koko maailman.

Ensi viikon loppupuolella me ajamme kevääseen. Ihan varmasti, saapui se sitten kunnolla tänne Chicagoon siihen mennessä tai ei.

Me ajamme kevääseen. 

Pohjois-Carolinaan saakka.

Ainakin.

Roadtrip kera kultaisen Nurmilinnun. 

Ihanteellinen ajoaika 14 tuntia ja rapiat päälle.

Elämässä pitää olla haasteita.

************

Piggly Wiggly ja possunaivot, me tulemme taas!

Chicagon kulttuuriantia - The Field Museum

Joululomalla vihdoin viimein otimme, rykäisimme ja kävimme vähän sivistymässä. 

No mieli oli tehnyt itse asiassa jo kauan aikaa, mutta emme vain olleet saaneet lähdettyä. Elämä kun on aika hektistä yliopiston ollessa käynnissä ja loma-aikoina me ollaan taas oltu anopin sanoin kuraan kuolleita kuttuja.

Mutta siis asiaan. Chicagosta löytyy lukuisia kovan tason museoita, ja niistä katsottavaa melkeinpä kaikille vauvasta vaariin. Hyvänä vinkkinä kerrottakoonkin, että tähän museoon kuten varmaan todella moniin ympäri Yhdysvaltoja voi ostaa vuosijäsenyyden, jolla pääsee vuoden aikana käymään museossa niin usein kuin haluaa. Jäsenyyksiä myydään usein myös erilaisina paketteina, jolloin esim. perheet käyvät jo muutaman käynnin jälkeen sivistymässä loppuvuoden ilmaiseksi. Now how cool is that?

Lisäksi Chicagon monet museot tarjoavat ilmaisia päiviä ainakin kaupungin/osavaltion asukkaille pitkin vuotta, joskin päivät saattavat olla melko ruuhkaisia. Ja kirjastoista voi lainata "museopasseja", eli käytännössä vapaalippuja eri museoihin. Kätevää.

The Field Museum on varmaankin isoin, siinä olisi perusnäyttelyissä pelkästään tutkittavaa varmaankin vuodeksi ainakin. Museon nimi ei kerro paljon, mutta kyseessä on valtava luonnontieteellinen laitos, jossa voi mm. seurata genetiikan tutkijoita työssään. 2-6-vuotialle lapsille on oma tutkimuslaboratorionsa myös. Suurimpia vetonauloja lienevät muinaisen Egyptin kulttuurin näyttely muumioineen...

Juu, osuitte oikeaan. Tämän kuvan halusi ottaa herra M. Ehkä se joku päivä opettelee hieroglyfitkin?

Mitäs täältä löytyy...

... kisu!

... ja Sue. Hän tykkää hymyillä aina kameralle :)

Nurmilintu simahti lopulta. Sue on isoin ja täydellisin löydetty Tyrannosaurus Rex. Pää on kuvassa feikki, oikea löytyy kerrosta ylempää, kun on kuulemma niin painava :)

Sue on pitänyt huolta säännöllisistä manikyyreistä. Komia koipi!

En edes muista, montako tuntia saimme museossa kulumaan, mutta onnistuimme katsomaan kunnolla läpi vain faaraoiden ajan Egyptin näyttelyn, evoluutionäyttelyn ja pikakelauksella lopuksi (minun vaatimuksestani) Pohjois-Amerikan intiaaniheimoista kertovan näyttelyn.

Enks mä poseeraakin kauniisti? Tää on mun parempi puoli, ole tarkkana oikean kuvakulman kanssa, pliis!

Onkohan hällä ollut ikinä alemmuuskompleksia noista käsistä?

Hei onks taas pakko kuvata mua?

Hyvää norsunluuta tarjolla. Mammutit olivat kyllä vaikuttavia.

Ja sitten tapasin yllättäen Lucyn. Muistattehan kaikki hänet, sieltä lukion biologian kirjoista?

Yllä olevien luiden perusteella on Lucysta päätelty mm. tällaista.

Neandertalilainen ja nykyihminen.

Inkkarinäyttelyn kuvasaldo jäi harmillisesti kovin vähäiseksi, kun oli jo vähän kiirus. Komeita toteemipaaluja löytyi ympäriinsä.

Nurmilintunen oli ihan innoissaan jo pelkistä pitkistä käytävistä ja hauskoista kaiteista. Lisäksi intiaaninäyttelystä löytyi Pawnee-intiaanien maamaja (earth lodge), jossa sai vapaasti kulkea, koskea ja testailla lähes kaikkea käsillä olevaa. Äitikin tykkäsi ja uskaltautui jopa kyselemään museoihmiseltä lisätietoja. Monet pawneet ovat kuulemma nykyään lakimiehiä. Tämä tyttö voisi lähteä tutkailemaan sitä intiaaninäyttelyä vielä vähän lisääkin... Suosittelen siis!

Vierailija

Tässä on asuintalomme "eteinen".

Kokoa ehkä noin metri kertaa kaksi metriä.

Vanha laattalattia, vetoisa ovi.

Ulko-ovi aukeaa sisäänpäin, ja portaikon ovi ulospäin. Eli juuri ja juuri siitä pääsee pujahtamaan ulos - tai sisälle.

Eteisessä ei ole minkäänlaista lämmitystä.

Pari viikkoa tässä vietti yönsä keski-ikäinen koditon nainen.

Tässä on hänen tyynynsä, jonka naapurimme taisivat antaa hänelle.

Herra M tapasi hänet ensimmäistä kertaa kylmänä tammikuisena pakkasiltana. Vaihtoi muutaman sanan, tarjosi juuri hakemaansa ruokaa. "Ei kiitos." "No haluaisitko jotakin lämmintä juotavaa, teetä, kaakaota tai kahvia?" "Kaakaota, kiitos." Herra M vei hänelle mukillisen kuumaa kaakaota ja yhden paidan.

"Tietäisitkö ketään, joka kaipaisi kämppäkaveria?" nainen kysyi. "Valitettavasti en", herra M joutui vastaamaan.

Seuraavana aamuna hän oli poissa, mutta kolmen muun talossamme asuvan opiskelijan hänelle jättämät vaatteet olivat sitä seuraavana aamuna kadonneet. Eteisessä leijaili pinttynyt tupakan tuoksu.

Eräänä iltana tulimme seitsemän maissa kotiin. Hän oli jo nukkumassa. Visusti piilossa jonkinlaisen retkeilypeiton alla. Kauniisti siirsi jalkansa pois tieltä oven avatessamme, jotta pääsimme luikkimaan lämpöiseen rappukäytäväämme.

"Onko mitään paikkaa, mihin hänet voisi ohjata?" herra M kyseli paikallisilta.

"Ei, tällä puolen kaupunkia ei ole mitään paikkaa."
 

Meistä tuntui pahalta antaa hänen nukkua kylmässä eteisessämme. Pahalta hänen puolestaan. Teki mieli päästää hänet lämpimään rappukäytävään. Tai yhtä lämpimään kellariimme, josta olisi löytynyt jonkun sinne jättämä sänkykin patjoineen. Mutta yliopiston säännöt kieltävät sen. Entä voisiko häneen luottaa? Hänellä olisi ilmeisesti rahaa vuokraan, jos voisi jakaa sen jonkun toisen kanssa. Rahaa ruokaan (ja tupakkaan) hänellä oli myös.

Pahalta meidän puolestamme myös. Olemme etuoikeutettuja, ja vaikka elämämme romahtaisi, meillä olisi silti ihmisiä ympärillämme, jotka pitäisivät meistä huolta. Emme ole tottuneet näkemään kodittomuutta silmästä silmään, kävelemään sen ylitse kotiimme saapuessamme. Poissa silmistä, poissa mielestä. Entä kuinka tekopyhää oli antaa hänen armollisesti nukkua eteisessämme? Sekin kun teki aika ajoin mieli kieltää, jos ihan rehellisiä ollaan. Miksi emme kutsuneet häntä kotiimme asumaan, eikö sellainen olisi oikeaa lähimmäisenrakkautta? Miksi en soittanut kaikkia lähiseudun kirkkoja ja muita avustustahoja läpi? 

Tuon parin viikon jälkeen hän katosi. Eteinen tuulettui, ja yösijan etsijästä muistuttaa enää vain vanha tyyny. Kukaan ei ole ottanut sitä pois. Ehkä hän vielä tarvitsee sitä? Mutta hänen ei pitäisi tarvita sitä, ei, jos eläisimme kuten meidän kuuluisi elää...

Mitä meidän olisi pitänyt tehdä?

Valentine's

Vielä taidan ehtiä toivottaa hyvää ystävänpäivää kaikille suomalaisille lukijoilleni!

Meillähän tämä päivä on rakastavaisille pyhitetty, mitä nyt lapset kouluissa antavat ystävilleen kortteja ja ehkäpä pieniä lahjojakin, niitä löytyi Targetista viikko sitten pitkä rivi (mm. lyijykynäpaketteja). 

Jo viime vuonna toiveeni oli saada sydämenmuotoinen suklaarasia, sellainen Aku Ankansta tuttu, tiedättehän. Jostain kumman syystä toiveeni ei ihan uponnut erään asiaan liittyvän kiireiselle aivokuorelle tuolloin, mutta tänä vuonna kauppareissulta palasi pikkuinen tyttö kantaen tätä lähes itsensä kokoista suklaarasiaa. Voi suloisuutta.

Ystävänpäivän kunniaksi Nurmilintukin sai päälleen teemaan sopivan paidan. Sesonkivaatteet ovat täällä kova juttu, hih. No en nyt siis sentään mennyt vartavasten tätä ostamaan, vaan sattui alkusyksystä kirpputorilla silmään ja pääsi hyväksi peruspaidaksi meille käyttöön täksi talveksi. Ehkä sitä oli edellisvuonna käytetty vain 14.2? 

Ja pikkuinen on juuri oppinut antamaan ihan oikeita suukkoja ja jakaa niitä anteliaasti - niin meille kuin kirjojen eläimillekin :)

Paita Gap.

Väreillä on väliä

Minulle. Niin vaatetuksessa kuin sisustuksessakin. 

En ole tippaakaan taiteellinen - ne geenit menivät jaossa ihan muille lähisukulaisille (kun serkku piirsi viisivuotiaana paremmin kuin minä vielä nytkään...) - mutta nautin harmonisesta sisustuksesta, kauniista tasapainoisista asukokonaisuuksista ja keväisin muun muassa mangnoliapuiden huikean herkistä hennonvaaleanpunaisista kukista. Kauneudesta siis, joka toki on aina katsojan silmissä.

Tahtoisin joskus mennä värianalyysiin, sillä vaikka uskoisin enimmäkseen nykyään käyttäväni väreihini sopivia vaatteita, on olo silti usein kuitenkin epävarma ja hutejakin saattaa tulla.

Makuni on muuttunut vuosien varrella värien(kin) suhteen. Joskus lukion alkuaikoina päättelin olevani värimaailmaltani todennäköisesti syksy, ja aloin löytämään värillistä tyyliäni. Sisustin ensimmäisen oman kotini äitini 70-luvun vanhoilla rahkamatoilla ja verhoilla. Väreinä sammalenvihreää, okraa ja tiilenpunaa, oranssia. Samoja sävyjä löytyi myös vaatteistani pitkään. Hiljaisesti olin sitä mieltä, että vaaleanpunaista ei ikinä löytyisi kodistani saati päältäni. Eihän se edes sovi punahiuksisille (niin, olin myös punapää aivan viime vuosiin saakka). Anna-kirjani olin hyvin lukenut :)

Sitten, vaivihkaa 2000-luvun puolivälin tienoilla vaatekaappiini alkoi hiipiä enenevässä määrin mustaa ja valkoista. Harmaatakin. Kodin värit vaihtuivat valkoiseen ja mustaan, joskin lämpimähköjä ruskean ja luonnonvalkoisen sävyjä löytyi edelleen sieltä täältä.

Tehosteväriksi valikoitui petroolinsininen. Ja sitten, hups. Vaaleanpunaista vaatekaapissa! Puuterista vaaleanpunaista ja vanhaa roosaa, arasti mutta kuitenkin vähän. Tämähän onkin kiva väri! Herra M vähän pyöritteli päätään, kun keittiöön ilmeistyivät vaaleanpuna-turkoosikukikkaat keittiöpyyhkeet...

Yhdysvaltoihin muutettuamme vaaleanpunainen on vallannut pikku hiljaa tilaa sisustuksessamme, mutta olemme suurinpiirtein samoilla linjoilla herra M:n kanssa siitä, millaista roolia väri kodissamme saa näytellä.

Nurmilinnulle puen mieluusti myös hempeitä värejä, mutta amerikkalainen yltiövaaleanpunapastellisuus loistaa meillä poissaolollaan. Liika hempeys aiheuttaa puistatuksia ja katselenkin touhuneitiämme mielelläni kirkkaissa ja syvemmissäkin väreissä, kuten tässä ihanassa ystäväni tekemässä oravamekossa.

Mutta entäpä minun vaatetukseni? Hiusten väri vaihtui raskauden myötä omaan luonnolliseen maantienruskeaani, mutta jostakin kumman syystä lämpimät hehkuvat värit ovat taas hiipimässä elämääni. Kesällä jo hankin joitakin oranssinpunaisia juttuja kynsilakasta sandaaleihin ja kesämekkoon, ja nyt tammikuun ihmealennusmyynneistä hankkimani kaksi paitaa ovat suoraan syksyjen värikartasta...

Kuolaimia Michael Korsilta wannabe-hevostytölle.

 

Vaikka en usko ikinä enää palaavani sisustuksessa 70-luvun väri-iloitteluihin, olen mielissäni uudesta vanhasta lämmöstä vaatekaapissani ja toivotan sitä tervetulleeksi lisääkin niitä hempeitä ja tummiakaan sävyjä silti hylkäämättä.

Ralph Laurenin suloisen mukava puuvillapaita.

Alpakkamekko

Huh, se valmistui sittenkin pidettäväksi! Yhteen kylään pääsi jo ylle, ja huomenna uusiksi. Sekä malli että langat ovat Dropsin. Kuvat ovat valitettavasti vähän mitä ovat, kun malli oli aikas eläväinen... Kiva projekti kaikenkaikkiaan.

Miss Nurmilintu

Se alkaa puhua! Ihan parin viime viikon aikana on alkanut selvästi uusi kehitysvaihe, ja neiti on oppinut sanomaan mm. suloisan päättävästi "ei" kera päänpyörityksen. Joka päivä tapaillaan uusia meidän tarjoilemiamme sanoja, ja todistettavasti Nurmilintu ymmärtää jo bye byenkin. Hi hän oppi sanomaan jo ennen joulua. 

Tavallaan minua harmittaa se, että olemme täältä palaamassa vuoden kuluttua pois. Nurmilinnulle jää näin ollen kovin vähän aikaa omaksua englantia. Ja koska olen lisäksi kotona suurimman osan ajasta, on Nurmilinnulla usein päiviä, jolloin hän ei välttämättä kuule sitä lainkaan (varsinkin nyt talvella kun olemme yleensä yksin päivisin leikkipuistoissa...).

Toivon kuitenkin, että jotain pienen pientä kielellistä hyötyä Nurmilinnulle ajastamme täällä lopulta olisi. Sana sieltä, toinen täältä, ja ehkä himpun verran vanhempiaan parempi käsitys englannin äännejärjestelmästä... Rakastan vieraita kieliä ja kärsin koko ajan omasta epätäydellisyydestäni. Olisi niin ihanaa pystyä antamaan lapselleen lahjaksi toisen kielen, niin paljon helpompaa se on pikku lapsena omaksua kuin myöhemmin oppia.

Viime vuoden lopulla pääsimme englanninkielisessä sosiaalisessa elämässämme jo ihan hyvään alkuun, ja nyt olisi tarkoitus sitä taas pikku hiljaa rakentaan eteenpäin. Tosiasiahan on, että sekä minä että Nurmilintu kuolemme toistemme seuraan, jos sitä ja vain sitä on tarjolla joka päivä. Syksyllä aloittamamme muskari jatkuu vielä reilun kuukauden ainakin, ja Nurmilinnusta on paljastunut melkoinen jammailija :)

Muskarissa olemme tutustuneet paremmin myös erääseen toiseen äiti+tytär -yhdistelmään, ja olemmekin jo useampaan otteeseen tavanneet playdaten merkeissä. Samoin entinen naapurini lapsineen on tullut entistä läheisemmäksi. Tänään kävimme ensimmäistä kertaa lähikirjaston satutunnilla, ja sielläkin oli Nurmilinnusta mukavaa. Ehkäpä hän oppii vielä muutaman sanan tai ajatuksen, muistijäljen tästä kielestä ja kulttuurista, ennen kuin palaamme hänen toiseen kotimaahansa, siihen, jota hän ei ole koskaan nähnyt.

Ensilumen aikaan

Jos jotain olen oppinut Chicagosta näiden puolentoista vuoden aikana niin sen, että ei kannattane ihmetellä kesää keskellä talvea saati talven viimoja keskellä kesää.

Viime viikolla meillä oli yli kymmenen asteen pakkasia ja kivasti (eli aika vähän) lunta. Sitten tulivat vesisateet. Tiistaina oli ainakin 15 astetta lämmintä parhaimmillaan, ukkosti ja satoi kaatamalla. Keskiviikkona tuli jo räntää, ja tänään on ollut vissiin lähemmäs kymmenen astetta taas pakkasta ja maan peittää kevyt lumi(tai suola)huntu. Höh.

Ensilumi tänne kuitenkin satoi joulupäivänä. Minä jäin sohvannurkkaan lehtien ja suklaarasian ääreen, kun herra M lähti tutustuttamaan Nurmilintua uuteen veden olomuotoon. Yllättäen ketään muita ei ollut paikalla, ja lyön vaikka pääni pantiksi, että vaikka olisi ollutkin, olisi neitimme ollut kaikkein lämpimimmin puettu (tätä voisin taivastella paljonkin...)!

No hanskat eivät ole parhaat mahdolliset, mutta ainoat, jotka pysyivät tuolloin kunnolla kädessä ja pitivät neidin toimintakykyisenä, hih.

Nurmilinnun elämän ensimmäinen lumienkeli. Toivottavasti yksi monista.